An ecosemiotic dimension of folklore: Reframing the concept of place-lore.

Ökosemiootiline vaade folkloorile: kohapärimuse mõiste ümbermõtestamine.
Ekosemioottinen näkemys folkloristiikasta: paikallisperinteen käsitteen uudelleenkehystäminen.

Place-lore, which has been systematically collected and archived in Estonia since the 19th century, is a part of various national, communal and institutional practices. Until now, Estonian researchers have resorted to conceptualizing place-lore from the perspective of archival texts, and the focus has been on collecting and archiving the material. At the same time, theoretical study of place-lore has remained in the background. In the article I approach place-lore from the perspective of ecosemiotics and suggest a new definition of place-lore that is based on semiotic relations these narratives have with the environment they represent. Outlining different ways of how vernacular tradition and the environment it represents are semiotically related, and analysing the ways in which these relations are expressed in place-related folklore allows seeing how place-lore can be defined through (1) localizability, (2) representation of the characteristics of a place, and (3) manifestation of place experience. Defining place-lore and presenting the preliminary conceptual tools is much needed in practical collection work and archiving and serves as an important prerequisite for studying the place- related folklore in the context of contemporary challenges, such as changing textual practices, cultural disruptions, and environmental crisis. Examples are drawn from folklore associated with mires, specifically from narratives about the Kakerdaja Bog in northern Estonia. [ABSTRACT FROM AUTHOR]

Kohapärimus, mida on Eestis süstemaatiliselt talletatud 19. sajandist, on ühtlasi oluline osa erinevatest rahvuslikest, kogukondlikest ja institutsionaalsetest praktikatest. Kuni praeguseni on Eesti uurijad kontseptualiseerinud kohapärimust arhiivitekstide perspektiivist ning fookus on olnud materjali kogumisel ja arhiveerimisel, samas kui teooriaarendus on jäänud tagaplaanile. Käesolevas artiklis käsitlen Eesti kohapärimust ökosemiootilisest vaatenurgast ja pakun välja kohapärimuse uue määratluse, mis tõstab keskmesse semiootilised seosed pärimuse ja selles representeeritud keskkonna vahel. Analüüsin, mil viisil erinevad keskkonnaseosed pärimustekstides avalduvad, mis võimaldab näha, kuidas kohapärimust iseloomustab (1) lokaliseeritavus, (2) konkreetse paiga või keskkonna representeerimine ja (3) kohakogemuse vahendamine. Kohapärimuse uue määratluse ja selle kaudu ka esialgse analüüsiraami loomine on väga vajalik praktiliseks kogumis- ja arhiveerimistööks, ent loob ka aluse edasiseks uurimistegevuseks, mis võimaldab käsitleda kohapärimust selliste kaasaegsete arengute kontekstis nagu muutunud esituspraktikad, kultuurilised katkestused ja keskkonnakriis. Artiklis kasutatud näitematerjaliks on soodega seotud kohapärimus, konkreetsemalt Põhja-Eestis asuva Kakerdaja rabaga seotud lood. [ABSTRACT FROM AUTHOR]

Paikallisperinteillä, joita Virossa on järjestelmällisesti tallennettu jo 1800-luvulta lähtien, on tärkeä rooli erilaisissa kansallisissa, yhteisöllisissä ja institutionaalisissa käytännöissä. Virolaiset tutkijat ovat tähän mennessä käsitteellistäneet paikallisperinteitä arkistotekstien näkökulmasta, ja pääpaino on ollut aineiston keräämisessä ja arkistoinnissa. Samalla teorian kehitys on jäänyt taka-alalle. Tässä artikkelissa lähestyn virolaista paikallisperinnettä ekosemioottisesta näkökulmasta ja ehdotan uutta määritelmää paikallisperinteen käsitteelle, joka asettaa semioottiset yhteydet perimätiedon ja siinä esitettävän ympäristön välillä keskeiseen asemaan. Analyysissäni tarkastelen, millä tavoin erilaiset ympäristöyhteydet ilmenevät perinneteksteissä, ja sen kautta voidaan hahmottaa, miten paikallisperinteitä luonnehtivat (1) paikallistettavuus, (2) tietyn paikan tai ympäristön esittäminen ja (3) paikkakokemuksen välittäminen. Paikallisperinteen uudelleenmäärittely ja sitä kautta myös alustavan analysointikehyksen luominen on erittäin tarpeellista käytännön keruu- ja arkistointityön kannalta, mutta toisaalta se luo myös perustan jatkotutkimukselle, jonka avulla voidaan tarkastella paikallisperinteitä nykypäivän kehityksen kontekstissa, kuten esimerkiksi tekstikäytäntöjen muuttumisen, kulttuurihäiriöiden ja ympäristökriisin viitekehyksissä. Artikkelissa esitetty esimerkkiaineisto on soihin liittyvää paikallisperinnettä, tarkemmin Pohjois-Virossa sijaitsevaan Kakerdaja-rämeeseen liittyviä tarinoita. [ABSTRACT FROM AUTHOR]